Ulkomaisuus on kuviteltu ominaisuus

Keskustelussa ulkomaisuudesta unohdetaan nyanssit. Niin eilen kuin tänäänkin.

Vuonna 1901 Kööpenhaminan eläintarhassa oli esillä kuvan intialainen kylä. Seuraavana vuonna tarhassa saattoi käydä katsomassa japanilaisia ihmisiä. Näyttelyistä kirjoittaa Anne Folke Henningsen juuri ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Nordic Perspectives on Encountering Foreignness.

– Vieraat kulttuurit haluttiin nähdä mahdollisimman "autenttisina". Jos pitkiä kiertueita Euroopassa tehneet esiintyjät sitten puhuivatkin saksaa tai ranskaa, oltiin pettyneitä. Japanilainen eurooppalaisen asussa taas herätti pelon siitä, että japanilaiset saattaisivat tunkeutua salakavalasti eurooppalaisuuden olemukseen, yksi kirjan toimittajista, erikoistutkija ja Italian historian dosentti Taina Syrjämaa Turun yliopistosta kuvailee.

Syrjämaa johtaa pohjoismaista ENFORE-verkostoa, jossa historioitsijat, etnologit ja antropologit yhdessä tutkivat ulkomaisuuden käsitettä. Tutkijan mukaan ulkomaisuus on ennen muuta kuviteltu ominaisuus, johon voidaan yhdistää milloin positiivisia tai negatiivisia merkityksiä, milloin taas ignoroida se kokonaan.

– Kaikkea, mikä on yhteydessä ulkomaihin, ei pidetä ulkomaisena. Mutta toisaalta yhteyksiä ulkomaihin voidaan luoda tarkoituksellisesti silloinkin, kun sellaisia ei muutoin olisi, Syrjämaa sanoo.

Näyttelyissä työstettiin suhdetta ulkomaisuuteen

Syrjämaa tutkii Helsingissä 1876 järjestettyä Suomen ensimmäistä yleistä näyttelyä. Monialainen näyttely esitteli muun muassa teollisuutta, kuvataidetta, maanviljelyä ja koululaitosta. Kaksi ja puoli kuukautta kestänyt näyttely järjestettiin Kaivopuistossa paviljongissa, jonka Theodor Höijer oli varta vasten suunnitellut. Kävijöitä oli Suomen oloissa huimat 90 000, ja lehdistö kirjoitti näyttelystä laajasti kaikkialla maassa. Näyttelyn järjestämisellä haluttiin osoittaa omaa kyvykkyyttä kansakuntana muille eurooppalaisille.

Vuoden 1876 yleisessä näyttelyssä
esiteltiin suomalaista teollisuutta.

Syrjämaata kiinnostaa, miten eri osastoilla neuvotteluprosessi ulkomaisen ja kotimaisen välillä vaihteli. Tietyillä osastoilla ulkomaisuus ignoroitiin. Näin kävi esimerkiksi kuvataideosastolla.

– Näyttelyssä oli Kalevala-aiheisia teoksia, jotka olivat antikisoivan, klassisen esitystavan mukaisia. Siihen ei kiinnitetty huomiota. Eurooppalaiseen trendiin kuului, että antiikki koettiin yhteiseksi kulttuuriperinnöksi.

Toisaalta taas teollisuustuotteiden osalta ero ulkomaisen ja kotimaisen välillä tiedostettiin selvästi.

– Suomalaisten tuotteiden ei koettu vielä olevan samalla tasolla, mutta uskottiin, että niistä tulee yhtä hyviä. Ei ajateltu, että ulkomaisen kaltaiseksi tuleminen olisi suomalaisuuden menettämistä.

Ulkomaisuutta ei määritelty sen tarkemmin. Kotimaisen vastapooli oli lähes aina ulkomainen – ei ranskalainen, saksalainen tai englantilainen.

Homogeeninen kansallisvaltio on illuusio

– Kolonialismia ja käsityksiä toisista on tutkittu alun perin siirtomaavalloissa. Sen jälkeen oman äänensä tutkimukseen toivat kolonialisoidut. Meidän pohjoismaisten tutkijoiden tulo keskusteluun on esimerkki historiantutkimuksessa ajankohtaisesta moniäänisyyden etsinnästä.

Rooma on minun kaupunkini. Sinne
pitää päästä joka vuosi kirjastojen ja
arkistojen takia, mutta hyviä syitä
ovat myös kaupunki itsessään,
pinjat, kissat ja pistaasijäätelö,
Taina Syrjämaa sanoo.

Usein unohdetaan, että suomalaiset eivät ole eläneet umpiossa, vaan aktiivisia kansainvälisiä yhteyksiä on ollut kautta vuosisatojen. Menneisyys osoittaa Syrjämaan mukaan ainakin sen, että homogeenista, pohjoismaista kansallisvaltiota ei ole koskaan ollutkaan.

– Se on historiallinen illuusio, joka ei vastaa todellisuutta. Esimerkiksi 1800-luvun lähteistä kuvastuu liikkuvuus. Ihmisillä oli kontakteja, ei Suomi ollut mikään paikalleen jämähtänyt saareke, jossa kukaan ei tuntenut ketään muualta.

Keskustelu tasapäistävää myös tänään

Nykypäivän suomalaista keskustelua maahanmuutosta Syrjämaa seuraa hieman surullisena.

– Vastapoolit ovat taas suomalaisuus ja ulkomaisuus. Kuva on nyanssiton. Vain se vaihtelee, mihin raja vedetään eli kuka hyväksytään suomalaiseksi.

Syrjämaan mukaan keskustelussa sorrutaan "eksoottisen" samankaltaistamiseen. Meille vieraita käsitellään yhtenä ryhmänä.

– Keskustelussa ei nähdä ulkomaalaisia yksilöinä eikä edes sitä, että heidän kulttuuritaustansa ovat keskenään hyvin erilaisia. Ja esimerkiksi suuri avioliiton kautta Suomeen tulleiden joukko on unohdettu keskustelusta lähes tyystin, japanilaisen miehen kanssa naimisissa oleva Syrjämaa sanoo.

Teksti: Jussi Matikainen
Kuvat: Zoological Garden - Copenhagen, Helsingin kaupunginmuseo, Jussi Matikainen

Teksti on lisensoitu Creative Commons Nimeä 1.0 Suomi -lisenssillä.

Julkaistu 26.03.2010 12:14, päivitetty 01.04.2010 12:59